Henriksin suloiset sävelet

Kullekin meistä löytyy musiikin saralta omat sydämeen käyvät tarinamme, laulut joiden pariin palaamme vielä vuosienkin jälkeen niinkuin minä Liven The Distance To Here albumiin. Ja meille jokaiselle löytyvät ne ateriat, joiden kulku on nuotilleen oikea, jonka lyriikka vain osuu napakymppiin.

Parhaimmillaan taide on yksinkertaisuuden ylistys ja jos se sisältää yrttistä öljyäkin, voi siitä helposti tulla rakkauden ylistyskin. Toinen Food is Art -kokemukseni tapahtui ravintola Henriksissä, jota olen pitänyt erityisen herkullisena paikkana, en vain ole jostain syystä päätynyt siitä aiemmin bloggaamaan.

Tampereen kulinaariviikot ne vain vetävät minua puoleensa, enkä usko näidenkään kokemusten tähän jäävän. 37 euroa on nimittäin pilkkahinta kolmen ruokalajin ateriasta, helposti voi jättää vaikka pari kampaajakäyntiä välistä, enhän minä muutenkaan mikään missi ole... elän syödäkseni hyvänen aika eikä ole kertaakaan ruoka-annos vielä päälle käynyt kun en ole ollut kaunis katsella.

Niin siis se Henriks, jonka aterian aikana tulin kertoneeksi tarjoilijallemme, että karkaisin mielihyvin vihille alkuruoan keittäjän kanssa. Kukkakaalikeitto, niin yksinkertaista niin kaunista! Paikka valikoitui lähinnä bliniensä takia, tosin seuralaiseni päätyi hänkin FiA-menuun eikä ottanutkaan blinejä, mutta se on jo toinen tarina.

Toisin kuin Vinoteca del Piemontessa, Henriksissä on kulinaariviikoille yksi menu joka sisältää pääruoan kohdalla kaksi vaihtoehtoa. Minä päädyin ankankoipiconfitiin, koska en ollut sellaista koskaan syönyt ja seuralaiseni päätyi siihen toiseen vaihtoehtoon eli paistettuun kuhaan.

Vierastin toki ajatusta ankankoivesta, minulla on suunnaton määrä ongelmia luiden kanssa (minua ahdistaa ruoka jossa on luu, enkä oikein pidä siitä että ympärilläni syödään luisia asioita, enkä myöskään pidä siitä kuinka ihmiset naksuttelevat itseään). Henriksin ankankoivessa oli kuitenkin sopivaa soundia, kun sen syöminen sujui kuin tanssi!

Kun olen ollut minulle tärkeiden yhtyeideni kuten Incubus, Muse tai vaikka CMX keikoilla, tulee jossain kohtaa väistämättä kyynel silmääni. Se vain tapahtuu, kun tajuan sillä hetkellä olevani juuri oikeassa kohdassa. Henriksissä tämän aterian äärellä olin kuin konsertissa, poskelleni oli vierähtää onnellisuuden kyynel!

Kukkakaalikeitto oli upea intro, ankankoipi riisui minut aseista pehmeillä suloisilla nuoteillaan ja jälkiruoaksi nautittu kyytönmaito crème brûlée talon omalla mansikkasorbetilla täräytti loppusoitollaan viimeisetkin luulot pois. Jäi vain tieto.

Taide-elämys, jonka Henriks tarjoili oli minulle mieltä ylentävä. Vaikka se pisti minut kohtaamaan luisia pelkojani, itsehän itseni siihen tilanteeseen asetin.