Syötkö sinä elääksesi, vai elätkö sinä syödäksesi?
Matka oli pitkä, se oli ehkä aavistuksen tuskainen, mutta kaiken helvetin hiihtämisen perästä minäkin päädyin lauantai-iltana HEL YES! -pöydän ääreen parhaassa mahdollisessa seurassa (kiitos Mari, Lassi, Piia, Saara, Samuli, Tiina ja Vesa, olette ihania, kuten myös cameon tehnyt Jussi). Suomen ehkä kuuluisimmasta pop up -ravintolasta oli tuolloin lauantaina kulunut jo viikko ja jäljellä vain toinen mokoma.
HEL YES! nähtiin ensin London Design Festivalilla, ja nyt se nähtiin Helsingin Kalasatamassa keskellä ei paljon mitään ja yllättävän lähellä erään kuulun moottoripyöräkerhon lymypaikkaa. Taksikuskit olivat hämmentyneitä kohteesta ja siitä mitä sieltä oli tarkoitus löytyä, monet ystävät taas olivat kateellisia "miten te ehditte saada pöydän, miten ihmeessä te ehditte?" Siten, että ahnein meistä on tarvittaessa erittäin nopea suurista luistaan huolimatta.
Siellä hallissa me sitten seurustelimme ja odotimme Antto Melasniemen väliaikaisen keittiön herkkujen saapuvan pöytäämme. Ateljé Finnestä ja Kuurnasta tunnetun miehen pop up -jengi esitti alkajaisiksi meille kuhatartarin retiisillä ja sehän oli kevyttä pientä sormisuolausta vaille täydellinen asia. Kasvissyöjille tarjoiltiin punajuurta, jota minä olinkin veikannut jossain kohtaa pöytään saapuvaksi. Kalaa sen sijaan osasivat odottaa ainakin Samuli ja Tiina.
Toisilla ravintoloilla on luova johtaja, tällä popparilla se oli tietysti Suomen tämän päivän kovin lahja maailmalle eli Klaus Haapaniemi. Hänen kuvittamiaan astioita nähtiin pöydässä etenkin jälkiruokakahvien kohdalla ja muuta visuaalista suunnittelua esiintyi sisustuksessa. Astioista puheenollen, näimme ihanan sekalaisen kokoelman Arabiaa, Iittalaa... esimerkiksi alla olevassa kuvassa on minulle sattunut huikean kaunis lautanen, ei mitään tuiki tavallista.
Pääruoka saapui yhteisöllisissä isoissa astioissa, joista saimme sekasyöjien kesken jakaa lautasillemme omat annoksemme! Lampaan koipi, maailman parasta Janssoninkiusausta ja paahdettuja juureksia. Kasvissyöjien eteen kiikutettiin yksilöannokset sieniä, juustoa, perunaa. Samuli jakoi Janssonia, Saara lammasta, olimme kuin suurta perhettä. Ja olimme kollektiivisesti sitä mieltä, että kasvistelijat jäivät selvästi paitsioon - harmillisesti heidän annoksensa tuntui jotenkin mielikuvituksettomalta ja halvalta samaan hintaan tarjotun liharuoan varjossa. Olin haltioissani kuitenkin tästä yhteisöastian konseptista, sitä sietäisi useamminkin. Ei mitään pipertämistä, vaan suomalaista rouheutta!
Paikan päällä oli toki myös etenkin pulloistaan tavan kansan joukoissa tunnetun Harri Koskisen lasityötä. Laseista keskustelimme mekin, lähinnä visuaalisista suunnittelijoista koostuva joukko, kun puhuimme mieltymyksistämme eri Iittalan lasisarjoihin samalla kuin mittailimme katseillamme sisustusta muutenkin. Linda Bergrothin kiinnostava sisustus pohditutti; jos ravintola vielä kiertäisi muissa maissa, miten kätevästi erilaiset ratkaisut ovat pakattavissa?
Eniten ehkä hämmennystä aiheutti vihreäksi naamaltaan maalattu henkilö, joka tervehti meitä heti ovella. Tarjoilijat kuitenkin olivat maalaamattomia, Heikki Salosen suunnittelemissa asuissaan. Kauheasti nähtävää! Ruoka sen sijaan oli simppeliä ja hyvää, puitteiden ollessa moniulotteisemmat ja haastavat.
Mihin muuhun se olisi voinut loppua kuin mustikkakakkuseen ja vaniljakastikkeeseen? Onko suomalaiskansallisempaa jälkiruokaa muka olemassakaan? Kenties vispipuuro, jonka resepti esitellään Hel Yes! -kirjasessa, jonka sai ilmaiseksi mukaansa sisääntuloaulasta napata. Samassa aulassa pyöri taitelija Maria Dunckerin videoteos. Koko ruokailun ajan taustalla pyöri musiikki T.A. Kaukolammen & Vilunki3000:n miksauksena.
Oli se melkoinen suomalaisen kulttuurin, suunnittelun, muotoilun ja ruoan showcase, se täytyy myöntää. Nautin siitä, vaikka ei se jalkoja alta vienytkään.
Kaunis konsepti, olen iloinen että se saa elää, vaikkakin lyhyen aikaa.
PS. Seuraavaksi nämä erikoisuudentavoittelijasyöjät menevät rullakebabille, että suomalaisten katujenkin ruoka pysyisi muistissa.
